Untitled Page

Hiirten sisäloiset ja niiden häätäminen

Teksti ja kuvat: Anniina Tuura (2022)

Sisäloiset, eli tuttavallisemmin madot, ovat hiirillä yleisiä, kuten näyttelyissäkin on toistuvasti saatu havaita. Matoja löytyy tyypillisesti kahden näköisiä: Yleisemmin papanoista löytyy pieniä, vaaleita, hieman läpikuultavia, noin 1,5 mm pituisia, toisesta päästään koukkumaisia ja hyvin hitaasti liikkuvia matoja. Hieman harvemmin löytyy 4-5 mm mittaisia, valkoisia, muodoltaan pientä iilimatoa muistuttavia vilkkaammin liikkuvia matoja.

Lajeja ei kuitenkaan ole tarkemmin tunnistettu, eikä loisten häätämiseen ole ollut kovin täsmällisiä ohjeita. Tämän puutteen korjaamiseksi yhdistys keräsi kesäkuun yönäyttelyssä tuomareiden avustuksella arvosteltavana olleilta hiiriltä saadut papananäytteet purkkeihin, ja toimitti ne analysoitavaksi eläinlääkäriasemalle.

Näytteet tutkittiin eläinklinikalla useamman henkilön toimesta flotaatiomenetelmällä. Hienoiseksi yllätykseksi tulos oli negatiivinen, eli näytteistä ei löytynyt matojen munia. Näyttelyssä hiirillä kuitenkin todistetusti oli sisäloisia, niitä taisi havaita tuomareista jokainen. Itse arvostelin myös kyseisessä näyttelyssä, ja purkkiini meni myös papana, jossa oli elävä mato.

Tutkimustulos oli siis hieman hämmentävä. Hiirten sisäloisia käsittelevät tieteelliset artikkelit alkoivat kuitenkin tuoda tilanteeseen lisävalaistusta, ja negatiivinen löydöskin osoittautui hyödylliseksi. Hiirillä tavallisimmat tavattavat sisäloiset kuuluvat sukkulamatoihin (”mouse pinworms”), ja ovat tieteellisiltä nimiltään Syphacia obvelata ja Aspiculuris tetraptera. Tarkkaa suomennosta lajeille ei ole, mutta paremman puutteessa voidaan puhua hiirten kihomadoista tai yleisemmin sukkulamadoista. Käytetyt lähteet paljastivat näiden kahden yleisimmän lajin välillä merkittävän eron siinä, minne naaraat munivat munansa ja kuinka ne havaitaan. Syphacia obvelata –lajin naaraat munivat munansa hiiren peräaukkoa ympäröivälle iholle ja karvoihin, eivät suoliston sisällä niin, että niitä olisi useinkaan havaittavissa ulosteista. Aspiculuris tetraptera –lajin naaraat sen sijaan munivat hiiren suolistossa, munia on ulosteissa ja ne voidaan todeta ulostenäytteistä flotaatiomenetelmällä. Näin ollen ”väärä negatiivinen” tutkimustulos kerätyistä papananäytteistä antaa vahvan syyn epäillä, että hiiriltämme yleisimmin löytyvä sisäloinen on Syphacia obvelata –lajin kihomato.

Tässä artikkelissa keskitytään Syphacia obvelata –madon elinkaareen ja sen häätämiseen.

Matojen elinkaari

Syphacia obvelata on erittäin yleinen hiirten sisäloinen. Laji on löyhästi lajispesifi, joten se ei tartu esimerkiksi ihmiseen, koiriin tai muihin hyvin eri sukuisiin eläinlajeihin. Sitä voi esiintyä hiirten lisäksi myös rotissa, gerbiileissä ja hamstereissa. Lajin naaraat ovat 3,4-5,8 mm pitkiä ja valkoisia, koiraat ovat selvästi pienempiä 1,1-1,5 mm pituisia vaalean kuultavia, joiden peräpäässä on koukkumainen rakenne. Tämä sukupuolten välinen huomattava ero selittää hiiristä löytyvät eri näköiset madot. Ne eivät siis ole eri lajia, vaan saman lajin koiraita ja naaraita.

Oletettuja Syphacia obvelata -lajin koiraita. Matojen muoto näkyy hyvin.

Syphacia obvelata -lajin naaras

Klikkaa kuvat suuremmaksi.

Kihomadot eivät yleensä aiheuta hiirissä mitään näkyviä oireita, ellei niitä ole huomattavan suuria määriä. Tällöin voi esiintyä esimerkiksi ummetusta, ripulia, peräsuolen esiinluiskahduksia tai hidastunutta poikasten kasvua. Nuoret hiiret ovat madoille erityisen alttiita, aikuisille hiirille kehittyy jossain määrin vastustuskykyä niitä vastaan. Eniten matoja löytyy 4-5 vk ikäisiltä hiirenpoikasilta. Uroksilta tavataan lisäksi suurempia määriä matoja kuin naarailta.

Oletettuja Syphacia obvelata -lajin munia teippinäytteessä mikroskoopin kuvassa.

Klikkaa kuva suuremmaksi.

Syphacia obvelata on erittäin tehokas leviämään hiiripopulaatioissa. Jopa siinä määrin, että leviämistä on erittäin vaikeaa täysin estää edes laboratorio-olosuhteissa. Madon munat ovat hyvin kevyitä ja tahmeita, ja ne leviävät herkästi käsien ja tarvikkeiden mukana. Ne ovat tartuntakykyisiä 6 h muninnan jälkeen ja säilyvät tartuntakykyisinä myös kuivissa olosuhteissa jopa useita viikkoja. Kevyinä ne leviävät myös kuivikkeiden, pölyn ja jopa ilmavirtojen välityksellä. Tutkimuksissa on todettu madon munien leviävän ympäristöön jopa eristetyistä, ilmaventtiilein varustetuista laboratoriohäkeistä. Munat kestävät myös desinfiointiaineita.

Syphacia obvelatan elinkaari on hyvin lyhyt, vain 11-15 vrk. Hiiren syömistä madon munista kuoriutuu toukkia, ja ne päätyvät hiiren umpisuoleen jo 24 h kuluessa. Madot viipyvät tässä suoliston osassa 10-11 vrk, missä ajassa ne kehittyvät sukukypsiksi ja parittelevat. Naaraat vaeltavat pidemmälle paksusuoleen ja edelleen hiiren peräaukolle munimaan munansa, minkä jälkeen madot poistuvat isäntäeläimestä ja kuolevat. Naaras munii liimapintaiset munansa hiiren peräaukkoa ympäröivälle iholle ja karvoihin, mistä ne leviävät ja kierto alkaa alusta.

Koska Syphacia obvelata –lajin naaras munii munansa suoliston ulkopuolelle, ulosteiden tutkimus ei ole luotettava tapa todeta tartuntaa, vaan antaa väärän negatiivisen tuloksen. Tartunta voidaan todeta tutkimalla mikroskoopilla peräaukon ympäristöstä teipillä otettuja näytteitä. Lajin munat ovat hyvin pieniä pitkää riisinjyvää muistuttavia ja hieman puolikuun muotoisia, kun taas Aspiculuris tetraptera –lajin munat ovat pyöreämpiä eikä niitä yleensä löydy teippinäytteistä. Tämä kannattaa kertoa, mikäli eläinlääkärisi haluaa ottaa hiiristäsi näytteen tutkittavaksi.

Otin itse teippinäytteitä omilta hiiriltäni kahdesta laumasta, joissa olin havainnut olevan matoja, ja tutkin näytteet mikroskoopilla. Näytteistä löytyi munia, jotka olivat identtisiä lähteissä kuvattujen Syphacia obvelata –lajin munien kanssa. Tässä ohjeet omaan näytteenottoon: Käytä kirkasta askarteluteippiä. Paina teipin päätä hiiren peräaukkoa vasten muutaman sekunnin ajan, ja taita teippi kahtia (liimapinnat vastakkain). Tutki näytteitä mikroskoopilla alavaloa käyttäen vähintään 200x suurennoksella.

Häätäminen

Hiiren kihomatojen häätämiseen löytyi useita tehokkaiksi havaittuja menetelmiä. Yleisimmin käytetyt tehoaineet ovat fenbendatsoli (Axilur) ja ivermektiini. Koirille tarkoitettua Axilur-matolääkettä saa tablettimuodossa apteekeista reseptivapaasti. Ivermektiini sen sijaan vaatii aina reseptin, ja sen saaminen voi olla hankalaa. Ivermektiinin lääkemääräyksiä koskevat nykyisin tiukat rajoitukset, eikä korona-pandemian aikaan yleistynyt valmisteen väärinkäyttö ole helpottanut asiaa. Eläinlääkäreiden tietämys hiirten hoidosta ja niiden loishäädöistä on usein melko rajallinen, mikä voi myös aiheuttaa vastentahtoisuutta määrätä toivottua tiukkojen määräysten alaista valmistetta. Lääkemääräyksen saamista auttaa jyrsijöihin ja eksoottisiin lemmikkeihin erikoistuneen eläinlääkärin puoleen kääntyminen, tai hyvät asiakassuhteet johonkin eläinlääkäriasemaan siten, että siellä tunnetaan asiakas, hänen lemmikkinsä ja niiden lääkinnälliset tarpeet. Omasta perehtymisestä ja hyvistä lähteistä on myös paljon hyötyä.

Axiluria käytettäessä suositeltu menetelmä on viikkorotaatio, jossa lääkettä annostellaan päivittäin viikon ajan, ja tämän jälkeen pidetään viikko taukoa. Sama toistetaan niin, että käsittelyviikkoja kertyy kolme. Annostusohjeeksi on annettu 20-50 mg elopainokiloa kohti, tai 150 mg/ruokakilo. Axilur on hyvin turvallinen valmiste, ja yliannoksen riski erittäin pieni. Suuri osa lääkeaineesta ei imeydy hiiren elimistössä, vaan kulkee ruoansulatuksen läpi sellaisenaan. Axiluria on saatavana 250 mg ja 500 mg tabletteina.

Axilur ei liukene veteen. Tämä on syytä huomioida sitä miettiessä, kuinka lääkkeen käytännössä annostelee. Jauhetun lääkkeen voi sekoittaa ruokaöljyyn ja annostella pienellä lääkeruiskulla suoraan hiiren suuhun. Toinen vaihtoehto on sekoittaa valmiste hiirten ruokaan suositellun annostuksen mukaan. Kasvattaja Satu Karhumaa oli käyttänyt seuraavaa menetelmää: Jauhetusta tabletista laskettiin 150 mg vastaava osuus, sekä hieman ylimääräistä päälle. Tämä jauhe sekoitettiin pieneen tilkkaan ruokaöljyä, johon vispattiin pieni määrä vettä. Neste sekoitettiin 1 kg hiirten ruokaa mahdollisimman tasaisesti. Tässä on syytä huomioida omien hiirten ruoan kulutus. Lääkeseoksella kostutettua ruokaa ei kannata säilyttää paria päivää kauempaa.

Hiirten asumukset siivotaan ja kaikki tarvikkeet pestään käsittelyn 4. tai 5. päivänä. Axilur-käsittelyjen välillä voidaan lisäksi tehdä loishäätö ivermektiinillä.

Ivermektiinin käyttöön löytyi useita vaihtoehtoisia ohjeita. Valmistetta on käytännössä saatavilla 1% vahvuisena injektiokäyttöön tarkoitettuna liuoksena sekä pastan muodossa eri tuotemerkeillä myytävinä hevosten matolääkkeinä, joiden vahvuus on usein noin 2% (18,7mg/g). Ivermektiiniä annostellaan hiirille sisäloisten häädössä 2,0 mg elopainokiloa kohti. Sopiva annos syntyy esimerkiksi laimentaen 1% injektioliuos suhteessa 1:10 (1 osa lääkettä, 9 osaa vettä tai ruokaöljyä). Tätä seosta annetaan hiirille 0,2 ml / 100 g, eli 50 g painoinen hiiri saisi seosta 0,1 ml. Annosteluun kannattaa käyttää 1 ml kokoista lääkeruiskua. Niitä voi ostaa apteekista, kannattaa kertoa että tarvitset ruiskua eläinten lääkintään etkä tarvitse neulaa. (Vertailun vuoksi: yhden tipan laskennallisena tilavuutena käytetään 0,05 ml.)

2% vahvuisen lääkepastan käyttöön hiirille ei löytynyt käytetyistä lähteistä vastaavaa valmista ohjetta. Itse olen menetellyt valmisteen kanssa siten, että olen siirtänyt pastaa putkilostaan 2 ml kokoiseen lääkeruiskuun (joka on saman levyinen kuin lääkeputkilon suu) ja siitä antanut hiirille suoraan suuhun minipienen nokareen. Tästä ei ole aiheutunut mitään yliannokseen viittaavia sivuvaikutuksia. Jos haluaa toimia varman päälle, valmistetta voi sekoittaa yllä liuokselle annettua ohjetta soveltaen ruokaöljyyn, huomioiden siis että lähtökohtana on noin kaksi kertaa suurempi ivermektiinin pitoisuus.

Siitä kuinka monta kertaa ja millä aikaväleillä käsittely tulisi toistaa, löytyikin sitten useita eri ohjeita. Vaikka jossain lähteessä mainittiin jopa vain kertakäsittely, en arvaisi pitää tätä riittävänä. Useimmissa lähteissä korostettiin käsittelyn toistamisen tärkeyttä. Miniminä voi pitää kahta käsittelykertaa 7-10 vrk välein. Itse olen toistanut käsittelyn kolmesti. Yhdessä lähteessä ohjeeksi annettiin toistaa käsittely 3-4 peräkkäisenä päivänä, pitää välissä 3 vrk tauko, ja toistaa sama 4-5 kertaa. Huomattavasti järeämpi malli siis, joka osuu pituudeltaan samaan noin 5 vk kuin Axilurille annettu ohje. Näillä ohjein hiirten on raportoitu pysyvän madottomina n. 6 kk.

Ivermektiiniä ei ole pakko annostella suoraan hiiren suuhun, sen voi antaa useilla eri tavoin. Liuoksen voi sekoittaa juomaveteen tai ruokaan, tai annostella hiiren iholle (selkäpuolelle). Liuoksen voi jopa tehdä suihkepulloon ja suihkuttaa hiirten asumukseen kuivikkeisiin. Liuoksen vahvuutena käytetään samaa laimennosta kuin yllä on kuvattu, ja sitä suihkutetaan 1-2 ml (0,9-1,8 mg tehoainetta) asumusta kohti kolmesti viikon välein. Jos käytät tätä menetelmää, mittaa ensin, kuinka paljon suihkepullosi suihkuttaa yhdellä suihkauksella, ja suhteuta annostus siihen.

Ivermektiinin käytössä on syytä noudattaa huolellisuutta, sillä se ei ole käytössä yhtä turvallinen kuin Axilur. Yliannostuksen riski on olemassa. Erityistä huomiota hiirillä tulee kiinnittää pieniin poikasiin, sillä hiirten ja rottien poikasilla ns. veri-aivoeste (fysiologinen este, joka estää lääkeaineen kulkeutumisen verenkierrosta aivoihin) kehittyy vasta syntymän jälkeen. Minä päivänä tarkalleen, lähteet eivät kertoneet. Ennen veri-aivoesteen kehittymistä poikaset ovat erityisen herkkiä saamaan ivermektiinin yliannoksen useita eri reittejä, joko suoraan tai emon maidosta.

Minä päivänä tarkalleen perusteellinen siivous tulisi suorittaa ivermektiiniä käytettäessä, jäi lähteistä epäselväksi. Axilurin käytön yhteydessä annettua ohjetta voinee soveltaa.

Huolellinen hygienia on ratkaisevan tärkeää loishäädön onnistumiseksi. Mikäli kaikkia hiiriä ei esimerkiksi niiden määrän vuoksi pystytä käsittelemään kerralla, on tärkeää pyrkiä jollain tapaa eristämään jo hoidetut hiiret vielä hoitamattomista. Huomioi myös huolellinen käsien pesu ja pintojen puhdistus. Mikäli hiiriä asuu varastolaatikoista modatuissa asumuksissa pinoissa, tai niiden asumukset ovat päällekkäin hyllytasoilla, huolehdi ettei kuivikkeita pääse varisemaan ylempää hoitamattomista asumuksista alempiin jo hoidettuihin. Suunnittele järjestys ja menettelytavat, kuinka madotat hiiresi.

Valitettavasti tarkempaa tietoa ei löytynyt matojen muniin tehoavista desinfiointiaineista. Virkon S on aineista tehokkaimpia, joten sillä on parhaat edellytykset tehota myös näihin, mutta takeita tästä ei ole. Virkon S tulee käyttää aina puhtaille pinnoille, eli ensin asumuksen/tarvikkeiden pesu, ja vasta sitten desinfiointi. Lika inaktivoi Virkon S:n. Upottaminen Virkon S –liuokseen on tehokkain käyttötapa aineelle. Sen voi myös suihkuttaa, mutta koska hiirten tarvikkeet ja asumuksetkin ovat melko pieniä, kannattaa tehdä Virkon S liuos isohkoon altaaseen ja upottaa desinfioitavat tarvikkeet (esim. dunan pohjaosa on altaaksi hyvä, tässä mahtuu myös kääntelemään pienehköjä asumuksia). Muniin tehonnee myös tarpeeksi kuuma vesi tai muu tarvikkeiden kuumakäsittely, sillä kuumuus tuhoaa kaikkia proteiinirakenteita. (Huom. Hiirten muovisten juomapullojen pullo-osat, ainakaan Classic, eivät kestä käsittelyä kuumalla vedellä, vaan menettävät muotonsa. Suukappaleet kestävät paremmin.) Matojen häädössä oikein ajoitetuilla lääkinnän toistoilla pyritään saamaan kaikki madot hengiltä ennen kuin ne ehtivät sukukypsiksi ja munimaan uuden erän munia. Tällöin ei ole tarpeenkaan saada aivan kaikkia munia pois ympäristöstä, hiiret voivat saada tartunnan niistä uudelleen, mutta uusintakäsittely hävittää nämäkin. Tärkeää on kuitenkin saada munien määrä ympäristössä mahdollisimman pieneksi.

Tehottomia loishäätöyrityksiä tulee pyrkiä kaikin keinoin välttämään, sillä ne luovat tilaisuuden madoille kehittää vastustuskykyä käytettäviä lääkeaineita vastaan. Muista siis riittävä annostus, riittävät toistot ja uudelleentartuntojen riskin minimointi.

Positiivinen tieto kuitenkin lienee se, että hiirten kihomadot eivät käyttäydy kuten koiran suolinkainen. Koiran suolinkaisen toukkamuodot nimittäin vaeltavat kuoriuduttuaan kaikkialle isäntäeläimen kudoksiin, ja voivat koteloitua niihin lepotilaan. Lepotilassa toukkamuotoihin ei tehoa mikään lääke, ja ne aktivoituvat lepotilastaan aika-ajoin sekä erityisesti nartun tullessa tiineeksi. Koiran suolinkainen tarttuu pentuihin istukan läpi jo emon kohdussa. Näin ollen koira ei koskaan ole käytännössä suolinkaisista täysin vapaa, kerran tartunnan saatuaan. Hiiren kihomadot sen sijaan ovat hävitettävissä kaikissa elinkaaren vaiheissa, pl. munat.

Tästä huolimatta kannattaa kiinnittää erityistä huomiota astutettavien naaraiden sekä 4-5 vk ikäisten poikasten loishäätöön. Ihan jo siitä syystä, että hiirten kihomato on äärettömän tehokas leviämään, joten riski loishäädetynkin emon tai poikasten saamaan uuteen tartuntaan on korkea. Poikasilla myös on heikoin vastustuskyky madoille. Eläinlääkäriltä sain ohjeen loishäätää emo 5 vrk ennen astutusta (häätäisin myös käytettävän uroksen + astutusboksin siivous ja pesu), toistamiseen tiineyden viimeisen kolmanneksen alkaessa (kun hiirten tiineyden kesto on n. 3 vk -> 2 vk kohdalla, jolloin emot usein myös erotetaan uroksesta) sekä vielä poikaset niiden vieroituksen yhteydessä (eli 3,5-4 vk iässä). Tämä ohje koski Axilurin käyttöä. Samalla on tietenkin noudatettava hyvää hygieniaa. Mikäli käytetään ivermektiiniä, ohjetta tulee soveltaa huomioiden aivan pienten poikasten herkkyys valmisteelle.

Lopuksi

Varsinkin madotuksen jälkeen matoja voi näkyä papanoissa paljon. Matokakka näyttelystä. Hiiri oli saanut matolääkettä edellisenä päivänä. Oletettuja Syphacia obvelata -lajin koiraita.

Klikkaa kuva suuremmaksi.

Tämän kaiken yllä olevan luettuaan lukija todennäköisesti epätoivoisena parahtaa, että eihän tämä onnistu millään. Eihän niitä hiiriä saa ikinä madottomiksi! Eikä niitä saakaan. Taistelemme vastaan vuosimiljoonien evoluutiota, jossa hiirten kihomato on kehittynyt mahdollisimman tehokkaaksi paitsi tarttumaan hiiriin, myös pysymään niihin tarttuneena. Toivottavasti jokaiselle tämän myötä syntyy ymmärrys, että sekä omistajan/kasvattajan/itsensä syyllistäminen matolöydöksistä että toivottomuuteen loishäätöjen edessä vaipuminen on turhaa ja järjetöntä. Jos hiiriä ei saada sisäloisista pysyvästi täysin vapaiksi edes laboratorio-olosuhteissa, miten ikinä lemmikinomistajat tai kasvattajat voisivat pystyä siihen? Voimme vain tehdä voitavamme.

Se mitä voimme tehdä ja mitä jokaisen tulisi tehdä, on pyrkiä hallitsemaan matojen määrää omissa hiirissään tehokkailla loishäädöillä aina tarvittaessa. Kokonaan niitä ei saa hävitetyksi. Uusien tartuntojen estäminen esimerkiksi näyttelyissä on sekin käytännössä mahdotonta: Kun munat leviävät niin tehokkaasti kuin leviävät, ja kestävät desinfiointiaineetkin, ei arvostelutilanteeseen oikein löydy keinoa taata, ettei munia siirtyisi hiirestä toiseen ja näyttelyboksista toiseen. Tuomarit ovat toisaalta myös tehokkaita löytämään hiiristä matoja, mistä on omistajalle apua. Sehän on suorastaan luonnonlaki, että vaikka hiireltä olisi kuinka monta papanaa tiiraillut kotona ennen näyttelyä, se matokakka puserretaan tuomarin käteen arvostelussa. Kannattaakin käydä arvostelut myös tästä syystä heti läpi tarkkaan, että oliko saadun viivan tai hylkäyksen syynä madot, ja loishäätää koko kyseinen lauma mahdollisimman pian.

Matematiikkaa…

Jos pääsi meni pyörälle kaikista milligrammoista, grammoista, pitoisuuksista ja prosenteista, niin ei ihme. Tässä vähän apua:
1 kg = 1000 g
1 g = 1000 mg
1 ml = n. 1 g
1 tippa = n. 0,05 ml
10 mg/g = 1%
20 mg/g = 2%

Lähteet:
Kathleen R. Pritchett & Nancy A. Johnston: A Review of Treatments for the Eradication of Pinworm Infections from Laboratory Rodent Colonies. CONTEMPORARY TOPICS © 2002 by the American Association for Laboratory Animal Science, Volume 41, No. 2 / March 2002
https://www.sciencedirect.com/topics/agricultural-and-biological-sciences/syphacia-obvelata (4.12.2022)
https://www.sciencedirect.com/topics/immunology-and-microbiology/aspiculuris-tetraptera (4.12.2022)
https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3314526/ (4.12.2022)
Kiitokset:
Eläinklinikka Takala, Nurmo
Eläinlääkäri Sari Lång, Lehtimäki
Kasvattaja Satu Karhumaa, Humppila